Kun ei heru, niin sitten ei heru. Ei heru sitten millään!
Suomalaisten seksinharrastaminen on laskussa, sanoo dosentti. Joo, aattelepa omalle kohalle! Viimeksi on seksiä herralle herunut Suomen rajojen sisäpuolella joulukuussa 2007. Siitä lienee siis jo kahdeksan kuukautta. Olisin melkein voinut vaikka lapsen hankkia tässä ajassa ja nettovaikutus olisi ollut seksin suhteen suunnilleen sama...Tosin raskaanaolevat naiset haluaa kai yleensä seksiä enemmän kuin heidän tulevan lapsensa isät.
Eli ilman paria ulkomailla tavattua neitiä, herra olisi tumputtanut jo 8kk lähes päivittäin. Tilanne on paitsi kestämätön, myös uusi, joten sitä lienee syytä hieman analysoida.
Taustoista mainittakoon seuraavaa: Kirjoittaja on kolkyt jotain mies, mielestään ihan komeakin, joskaan en mikään ns. panokone. Partnereiden määrän laskemisen herra lopetti jo muutama vuosi sitten, lukema taisi jäädä jonnekin välille 70-90. Mahdollisesti ehkä. Entisten partnereiden määrä ei ole juurikaan oleellinen tieto, muuten kuin alleviivaamaan eroa tämän panomiehen kertomukseen. Palattakoon tähän vielä myöhemmin, kun tarinan alustus on saatu jotensakin alkuun.
Verraten pieni partnereiden määrä selittynee osaksi sillä, että partnereiden suhteen olen ainakin mielestäni pyrkinyt korvaamaan määrän laadulla. Mutta silti kaikken eniten olen ehkä kuitenkin arvostanut helppoutta ja mutkattomuutta. Juuri tästä syystä ns. vakiopano on aina yleensä ollut preferenssissä ykkösenä, ja usein jopa saatavilla. Tämä taas on johtanut siihen, että useanakin baari-iltana olen voinut keskittyä vaikka riehakkaaseen kännäilyyn tai älylliseen keskusteluun (miksei molempiinkin), sen sijaan että olisi tarvinnut esittää ymmärtävänsä jonkun heliametronomin aivoituksia.
Nyt olen kuitenkin tullut ilmeisesti siihen pisteeseen, missä seksiä ei enää ravintolasta heru, ja vakipanot ovat joko hankkineet miehen tai vaihtaneet puhelinliittymää. Millään keinolla ei ole siis herunut viimeiseen kahdeksaan kuukauteen. Olen yrittänyt olla selvänä, kohteliaana ja vain hiukan liian päällekäyvänä. Tämä lienee se kulminaatiopiste, missä normikansalainen viimeistään avioituu ja siirtyy yöjuoksijasta wanna-be syrjähyppääjäksi (joskin ilmeisen huonoksi sellaiseksi?).
Koska kuitenkin pohjimmiltani olen perhekeskeinen ihminen, tai niin ainakin uskoisin, olen päättänyt etsiä oikean naisen, sellaisen yhden ja ainoan - kuten laulussakin sanotaan. En tokikaan hanki sitä (häntä?), koska uskoisin romanttiseen tai pyyteettömään rakkauteen vaan yksinkertaisesti siksi, että lienee se hetki käsillä, jolloin poikamieselämä on menettänyt lähes ainoan etunsa parisuhde-elämään - vireän ja vaihtuvan seksuaalisuuden. Myöskin perheenperustamismielessä perusrahattomuus ja -vallattomuus ei ole potentiaalisen kohderyhmän - noin kolmekymppiset naiset - suosiossa enää kovinkaan pitkään, jos kohta enää lainkaan.
Eli vaimo pitäisi laittaa!
Helpommin sanottu kuin tehty, toden totta. Naisen on sentään ennen saanut asettumaan taloksi kohtuullisen vaivattomasti, mutta neidon pysyminen olisi vaatinut ainakin seuraavia merkittäviä uhrauksia:
-jonkinasteista tai jopa merkittävääkin raitistumista
-rahan käytön järkeistämistä (liittynee oleellisesti edelliseen kohtaan)
-kulttuuriharrastuksista kiinnostumista (tai edes niihin raahautumista)
-hmm - VaDe vaivaa? Tämä lista täydentyy vielä ajan kanssa...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment